OLI SYNKKÄ JA MYRSKYINEN YÖ ... TT 15.10.97

On lauantai-ilta 11.10.97 . Pekka on ilmoittautunut sairaaksi, minä ja Jussi olemme lähdössä Luukin metsään aikomuksena puolustaa vanhojen perusluupparien yösuunnistusmainetta kovia haastajia vastaan. Metsä kohisee meitä odottaen mustana, pimeänä kuin ikkunaton huone. Kylmä sade valuu vuolaana mutta tasaisena. Tällaisena hetkenä tulee mieleen siirtyminen kokonaan bridgeen. Koska olen herkästi palelevaa tyyppiä, on pakko vetää sadevarusteet ylle. Jussilla ei sadevarusteita ole, mutta rohkeutta löytyy. Hän valitsee valkoisessa repussa olevan akun, jonka latautumista on epäilty, ja unohtaa tapansa mukaan ottaa kynälampun mukaan.

Vastustajan pudottaminen peesistä alkaa heti lähtöviivalla. Jussi lähtee pohjoiseen, minä etelään. Hölkkäilen ulkoiluteitä pitkin ykkösrastille. Jussin valitsema reitti on lyhyempi, mutta hän joutuu lähestymään rastia metsän kautta. Niinpä poistuessani kakkosrastin suuntaan näen Jussin vasta lähestyvän ykköstä, saan karkumatkaan riittävän etumatkan, Jussi ei tulisi enää näkemään valoani.

Kakkosrasti on helppo, mutta niin vain menen oikealta ohi, ja seison neuvottomana suossa Jussin hölkätessä paikalle, epäilemättä ilahtuneena jälleennäkemisestä. Lähden takaisin golfkentän parkkipaikalle hakemaan kiintopistettä, ja etenen sieltä huolellisesti rastille. Jussi on sillä aikaa löytänyt kakkosen ja päässyt vuorostaan karkuun, hänen valojaan ei enää näy. Kuitenkin hän on jäänyt kiertelemään kolmosrastille, ja minä ilahdun vuorostani jälleennäkemisestä. Pienen koukkauksen jälkeen löydän ekana rastin, ja lähden kiertämään Kaitalammen pohjoispäätä Jussi muutaman kymmenen metrin tuntumassa takana.

Lammen rannasta Jussi lähtee kallioiden yli suoraan kohti nelosrastia, minä kierrän hieman etelään hakien välitavoitteeksi suota. Niinpä kohta seisomme rinnakkain 30 metrin päässä rastista, ja arpa lankeaa. Minä lähden länteen ja tulen suoraan rastille, Jussi lähtee pohjoiseen ja joutuu hakemaan rastia 20 minuuttia maastossa, josta kiintopistettä ei hevin löydy. Kun poistun kohti etelää, Jussin valo tulee vielä näkyviin ja tuntuu kulkevan hetken samaan suuntaan. Aprikoin, onko Jussikin käynyt rastilla, mutta ei, valo häipyy ja olemme molemmat lopullisesti yksin pimeässä sateessa.

Pienen haparoinnin ja koukkauksen jälkeen löydän viitosrastin, kuutonen on pieni jyrkänne Kaitalammen eteläpäässä. Sadehousujeni vyötärönauha on osoittautunut liian löysäksi, joudun välillä nostelemaan niitä, kun lahkeet pyrkivät valumaan jalkapohjan alle. Kalliot ovat muutenkin liukkaita, köpöttelen varovasti muistaen Tunturissa sattunutta pahaa kaatumista. Alan etsiä kuutosrastia hieman liian aikaisin, ja tarkastettavia pikkujyrkänteitä totisesti riittää. Mutta löytyy se oikeakin, ja sitten vain alas polulle ja kohti itää.

Seuraaviin rasteihin käytän runsaasti miettimisaikaa, mutta ne löytyvätkin sitten hyvin. Niissä olosuhteissa helponkin rastin löytäminen ilahduttaa joka kerta suuresti. Mutta olen jo varusteistani huolimatta läpimärkä, olo on sangen epämukava ja 5 kilometriä alkaa tuntua kovin pitkältä. Pummaan vielä helppoa toiseksi viimeistä rastia, mutta sitten urakka on ohi, aika 1.24.47 ei tunnu kovin hyvältä. Vaihdan kylmästä täristen likomärät vaatteeni kuiviin, ja jään odottamaan Jussia. Sovittu kahden tunnin aikaraja lähestyy, mietin mitä teen, jos Jussi ei siihen mennessä tule. Jos lamppu sammuu tai jalka katkeaa liukkailla kallioilla, niin sinnehän jää, mutta kylmässä sateessa avulla olisi kiire. Helpotuksekseni Jussi kuitenkin ilmestyy ennen ajan täyttymistä. Nelosen jälkeen hän on löytänyt hyvin viitosrastin, kuutosella on taas on tullut 5 minuutin haku, ja 7-rastilla täysi katastrofi. Sitten lähestyvä 2 tunnin aikaraja pakotti keskeyttämään.

Jussin lamppu toimi kuitenkin hyvin, ‘valkoisessa’ akussa ei ole mitään vikaa, laturi on viallinen. Olen jo ostanut sen tilalle uuden laturin , 245 mk. Raha tulee Jukola-projektin matkakorvauksista.

Onnittelut Leppäsen Timolle voitosta, muutkin mitalistit olivat tällä kertaa liian kovia. Mutta odottakaahan ensi vuotta ...