Luuparit Suomen tunturisuunistuksessa 1995 Enontekijöllä 26. - 27.8

Teksti Tuomo Toikka.

Tunturisuunnistus järjestettiin vuonna 1995 Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa kilpailukeskuksena Vuontispirtti Enontekijön kunnassa. Otimme perjantain 25.8 lomapäiväksi ja lähdimme jo torstai-iltana yöjunalla kohti Rovaniemeä. Aamulla jatkoimme Saken ja Metson Juhan autoilla kohti Vuontispirttiä. Soimme matkalla Jerishotellissa - poronkäristys + maito = 83 mk!

Ajelemme sitten hotelli Pallakselle, missä on tarkoitus totuttautua korkeaan ilmanalaan tekemällä kävelyretki Taivaskerolle, joka on seudun korkein tunturi (806 m), mutta vettä tulee taivaan täydeltä. Kun kysyn, kuka siitä huolimatta lähtee tunturiin, näkyy vain hiljaisia ja poissaolevan näköisiä miehiä. Silloin päätän kävellä samantien tunturipolkua Vuontispirtille ja poiketa matkalla Taivaskerolle. Noin 17 km:n rauhallinen kävely ei vaikuttaisi huomiseen kilpailusuoritukseen. Muut lähtevät autolla hotellille, minä vedän sadekamppeet päälle ja suuntaan tuntureille. Taivaskero on sadepilven sisällä, tuuli on ankara ja sade piiskaa, näkyvyyttä on vain 50 metriä. Huipulla on kilpi: Tällä paikalla Taivaskerolla sytytettiin 1952 Helsingin olympialaisten olympiatuli.

Kun laskeudun huipulta luoteeseen laaksoon, jossa retkeilypolun pitäisi kulkea, en löydäkään sitä mistään. Maa on rakan peitossa mutta pitäisihän edes polun merkkipaaujen näkyä. Kun ei niin ei, lähden kompassi suunnalla pohjoiseen kulkien sumussa ja rakassa en enää oikein tiedä, missä ollaan. Ylitän nimettömän kurun, joka on kuin helvetin esikartano: jyrkkäseinäinen, mustaa louhikkoa, kivien pinnalla ei kasva edes jäkälää.

Myöhemmin tulen paikkaan, joka tuo mieleen Paratiisin: kymmenmetrinen vesiputous tunturipurossa, alla kukkivassa laaksossa pieniä suvantolampia, kypsiä hilloja rannoilla. Tunistan paika Rihmakuruksi. Kun kiipeän sen yläpäähän, löydän taas retkeilypolunkin. Syrjässä poluilta näkee hienoja paikkoja, mutta kiipeily jyrkissä kuruissa ja kilometrien kulku sateenliukkaassa rakassa kuluttaa voimia, mikä ei ollut tarkoitus.

Polkua pitkin kävelen Nammalkurulle, ostan likomärällä setelillä Kotakahvilasta teetä ja pari munkkia. Loput kuusi kilometriä Vuontispirttiin ovat alamäkeä. LähelläVuontispirttiä sivuutan huomaamatta porukan, joka Timoa lukuunottamatta on lähtenyt kävelemään minua vastaan. Vahinko, sillä voin kuvitella Metson Juhan valmistautuneen juhlalliseen kättelyyn ja opetelleen vuorosanat: ”Tohtori Livingstone, otaksun?” Porukka käveleen vajaan 5 km päähän Montellin majalle ja takaisin. Ja sade jatkuu.

27.8.95 klo 14.00 on perinteinen yhteislähtö. Olemme uskaltautuneet H21B-sarjaan, mutta rata onkin vielä paljon pitempi kuin ennakkotiedoissa: 19,1 km. Ja sade jatkuu. Olen pukeutunut lämpimästi: pitkät kalsarit, tuulipuvun housut, pitkähihainen T-paita, villapaita (!), hupullinen tuulipusero, rukkaset, päälimmäisenä suunnistuspaita koristeena.

Ekalle rastille tulemme melko sujuvasti lauman mukana, mutta toiselle rastille mennessä päätäme oikaista polun mutkan. Huolimattomuuttamme jäämme pussiin poroaidan ja ylittämättömäksi merkityn pitkulaisen suon väliin. Eräs A-sarjan pari kiipeää poroaidan yli (ankarasti kiellettyä), me painumme hyllyvälle suole. Minä kevyempänä pysyn pinnalla, Ikosen Jussi uppoaa haarojaan myöten ja joutuu ryömimään loppumatkan. Emme löydä 2-rastia, joudumme hakemaan kiintopisteen 400 metrin päästä poroaidasta, sitten löytyy.

Matka kolmosrastille on melkein 6 km linnuntietä; päätämme kiertää Vuontiskeron Montellin majan kautta. Kuljemme Vuontiskeron itärinnettä kohti etelää. Nousemme rinteessä liian ylös ja joudumme rakkaan. Rinne ei tunnu päättyvän koskaan, meidän olisi jo pitänyt tulla majalle, mieleen hiipii kysymys: missä oikeastaan olemme? Vihdoin maja läytyy; matka jatkuu avotunturissa, johon tuuli ja sade osuvat täydellä voimallaan. Menee vielä hyvin, onnittelemme itseämme lämpimästä pukeutumisesta ja uskomme, että Timpan ja Penan on ollut pakko keskeyttää, he kun ovat liikkeellä lähes pelkästään kilpasuunnistusvarustukessa. Lähestymme rastikohdetta, parinsadan metrin pituista kalliorotkoa, ”varmalta” suunnalta Palokeron länsipään kautta, mutta emme sittenkään löydä sitä. Vaikka minulla on paljon päällä, jokainen riepu on likomärkä ja ihmetellessä alkaa tulla kylmä. Rasti löytyy noin 15 minutin hakemisen jälkeen, mutta epäilen, jaksanko enää juosta itseäni lämpimäksi. Olemme radan kauimaisessa päässä. Seuraava rastiväli menee jotenkuten, mutta seutu 4-rastin ympärillä on epämäräistä soiden täplittämää rinnettä. Tulemme suolle, mutta emme tiedä, mikä suo on kyseessä, minnepäin olisi lähdettävä. Kylmä puistattaa, elimistön energiavarat ovat vähissä, vaaralinen hypotermia uhkaa. Jos nyt jäämme hakemaan rastia, tulee minulle noutaja seuraavalla avotunturiosuudella. Keskeytämme ja hakeudumme 3 kilometrin päähän Nammalkurun kämppään lämmittelemään. Sieltä hölkkäämme alamäkeä loput 6 km maaliin, jonne saavumme ajassa 4 t 15 minuuttia taivallettuamme keskeytyksestä huolimatta yli 20 km. Muiden Luupparien nimiä ei äy tulostaululla, uskomme heidänkin keskeyttäneen. Mutta Timppa ja Pena ovatkin tulleet maaliin vähän meitä ennen, eikä heillä ole ollut edes kylmä. He olivat myös etsineet 3-rastia puolisen tuntia, muuten oli mennyt hyvin. Timppa oli vetänyt, Pena tullut perässä minkä jaksanut, lopussa oli ollut pakko kävellä tasamaatkin; aika 3.51.15.

Mutta Juhaa ja Sakkea ei näkynyt. Aika kului ja aloimme huolestua: miten heidän oli käynyt? Järjestäjätkin jo kyselivät. Mutta sieltä he tulivat koko kilpailun viimeisinä ajassa 5.20 19 kaikki rastit löytäneinä. He joutuivat suoraan paikallislehden toimittajan haastatteluun. Heillä ei ollut mitään yksittäistä katastrofia B-sarjaan ilmoittautumista lukunottamatta, hakuja oli tullut ja paljon oli mennyt kävelyksi.

Säätiedotus lupasi seuraavaksi päiväksi sadetta aamusta iltaan, tuuli kääntyisi pohjoiseen ja voimistuisi, sää hieman kylmenisi. Siitä oli vähän paha repiä huumoria; keskusteltiin, lähdetänkö seuraavana päivänä ollenkaan tunturiin. Meikäläinenkin tuntee vetoa hillasoille, mutta päätimme sentään kaikki lähteä kisaan.

Toisen kilpailupäivän yhteislähtö oli klo 10.30, matka hieman inhimillisempi 16,4 km. Kaikki virittelivät säätiedotuksen innoittamina jotain vedenpitävää ylleen, sadekin valui rankempana kuin koskaan. Timo teki vanhan Eikan mainostaman muovisäkkivirityksen, muut leikelivät kertäkäyttösadetakeista sport-malleja, minä vedin päällenin raskaan sadetakin, sadehousunt ja kumisaappaat. Nyt saisi sataa ihan mitä tykkää; tosin tiesin, etten niissä kamppeissa juurikaan jaksaisi juosta.

Eka rasti oli 120 m lähtöpaikkaa korkeammalla vinosti ylös Saivokeron metsäistä alarinettä. Tunnistan hyvän kiintopisteen 300 m ennen rastia ja niin rasti löytyy sujuvasti. Seuraavalle rastille on kiivettävä 250 m lisää yli Saivokeron puuttoman huipun. Otettuamme 50 m lisää korkeutta ilmestyy muu Luupparijoukkue alapuolellemme. He eivät ole vielä löytäneet rastia, ja masentuvat syystäkin nähdessään meidän häipyvän sumuisiin korkeuksin. Jussi neuvoo heidät huutamalla 20 m eteenpäin rastille, minä olisin neuvonut heidät puoli kilometriä ylämäkeen, mutta hento ääneni ei kanna alas asti. Emme osu korkeimmalle huipulle ja joudumme pahaan louhikkoon, mutta Jussi tietää missä mennään ja toinenkin rasti löytyy heti. Seutu on pilven sisällä, maasto epämääräisen muotoista avotunturia ja neuvomme vielä mutamia eksyneitä sieluja kohti rastia. Sää tunturissa onkin muuttunut aamusta, nyt on tyyntä ja melko lämmintä, sade jatkuu heikenneenä. Raskan sadevarustus ei olisi tarpeen. Sitäpaitsi vanhalle kotitekoiselle polvelleni (=leikkaamaton) viimeinen nousu oli liikaa, sitä vihloo ilkeästi ja urani Tunturisuunistuksen ikuisena epäonnen soturina näyttää jatkuvan uudella keskeytyksellä. Mutta ei vielä.

Jatkame matkaa enimmäkseen kävellen, seuraava rastiväli 3 km on alamäkivoittoista ja rastikin löytyy hyvin. Tuntureilta ryöppyää jokapuolelta vettä alas, jos jano yllättää, on raikkaita tunturipuroja riittävästi saatavissa. Nelos- ja viitosrastit löytyvät hyvin, ollaan jo tulossa kotiinpäin. Viitosrastilla liittyvät seuraame Timppa ja Pena. Innostumme juoksemaan, kipu polvessani on turtunut ja vedämme Timon ja Penan vaikeasti suunnistettavalle 6-rastille hyvää vauhtia. Yhden tunturipuron laho siltapölkky rusahtaa allani, se kantaa vielä perässäni tulevan timon, mutta Pena on painavampi - pölkky katkeaa ja Pena on kainaloita myöten kylmässä vedessä.

Vielä 7-rastilla pari kilometriä ennen maalia olemme yhdessä, loput rastit ovat helppoja ja maasto tasaista. En kuitenkaan enää jaksa juosta, joten Timppa ja Pena ovat maalissa pari minuuttia meitä ennen ajalla 3.24.56.

Eilispäivästä uupuneet Sakke ja Juha ovat keskeyttäneet jo kakkosrastin jälkeen, sillä meillä oli neljän ja puolen tunnin aikaraja, että ehtisimme ajoisa Rovaniemen junalle, eivätkä he uskoneet selviävänsä radasta siinä ajassa.

Olimme siis kolunneet Pallastuntureita kolme päivää, mutta emme me nähneet niitä. Ne olivat varmaan hillitömän kauniita mutta me näimme vain sateen ja usvan seassa häämöttäviä valtavia harmaita hahmoja.

Jos vielä palaamme tunturisunnistukseen, muistamme visusti pysyä H21C-sarjassa.

Kuten Murphyn lain perusteella oli ennustettavissakin, paistoi kotimatkalla jo Kittilän kohdalla aurinko.

Näytä suurempi kartta