Tunturisuunistus Levillä 29.-30.1992

By Tuomo Toikka

TT pilvessä

Kaksi ja puoli vuorokautta ennen junan lähtöä Juha Ikonen tuli huoneeseeni ja kertoi olevansa sairas, eikä pikaisesta paranemisesta ollut toivoa. Niin alkoi puuttuvan tunturisuunnistajan metsästys. Käytiin läpi kaikki ATKK:n nykyiset ja entiset työntekijät - turhaan. Lopulta päästettiin Eikka irti ja hän hälyytti suunnistusseurat Lynx, Pihkaniskat ja Mesikämmenet. Metsästys päätyi 20 tuntia ennen junan lähtöä kun Pihkaniskojen huippusuunnistaja Väinö Nurvo , vallassa oleva 35 - vuotiaitten piirimestari, liittyi joukkueeseen. Selitin hänelle, että tuleva partneri Auvisen Pekka on kuntosuunnistaja, eikä Väiski pääsisi juoksemaan kovaa vaan hänen tulisi asennoitua keikkaan huviretkenä ja pukeutua lämpimästi. Väiski ei siitä masentunut.

Matka sujui suunnitelmien mukaan: yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä bussilla Leville. Lapin ruska oli aluillaan. Levillä oli runsaat kaksi tuntia aikaa majoittua hirsimökkiin ja valmistautua kilpailuun. Pekka haki kilpailukeskuksesta numerot ja kilpailuohjeet. Matkat olivatkin 13 - 13,6 km luvattujen 15 - 18 km:ien sijasta. Pettymys! Unohdan kaikki suunnitelmat maltillisesta voimien jakamisesta, kai tuollainen pikamatka on jaksettava täysillä alusta loppuun. Joukkueen sisäiset ystävyysuhteet unohdetaan, toiset parit ovat nyt pahimpia vastustajia, suunsoitto ja psykologinen sodankäynti alkaa.

Olen harjoitellut koko kesän tunnollisesti tätä tapahtumaa varten ja rauhallisella normaalisuorituksella pitäisi minulla ja Nupposen Timolla olla hyvät mahdollisuudet kilpailla C-sarjan kärkitiloista ja siinä sivussa siirtää Luupparien tunturisuunnistusmestaruus oikeiden omistajien haltuun.

Ensimmäinen päivä

Lähtö viivästyy tunnilla aikataulusta. Vihdoin kokoonnutaan ampumaradalle Levitunturin pohjoisjuurelle. Tihkusade muuttuu oikeaksi sateeksi. Yhteislähtö!

Ensimmäinen rasti on suoraan ylämäkeen, puolivälissä tunturin rinnettä. Pekka ja Väiski ovat edessämme, ehdotan puolileikilläni niiden peesaamista, Timppa ei kuule vaan pyyhkäisee ohi. Pena ja Jouko peesaavat meitä. Tulemme rastille, järjestäjät ovat munanneet, rastilla on vain pari leimasinta ja sadat suunnistajat saapuvat sinne yhtenä joukkona. Syntyy hurja painiottelu, kestää kauan, ennen kuin saamme leimattua. On kiire lähteä eteenpäin, Pena ja Jouko ehkä juuttuvat painiotteluun ja saamme pudotettua ne peesistä. Mutta Jouko ei ole turhaan treenannut potkunyrkkeilyä tai jotain sen tapaista, niinpä he pysyvät mukana. Kiireessä jää ovela tunturia kiertävä polkureitti huomaamatta - kiipeämme yhä ylöspäin turbo päällä, Pena ja Jouko eivät putoa. Tulemme tunturin laelle vievälle tielle, olemme jo pilven sisällä, sumua on myös pään sisäpuolella, emme oikein tiedä missä ollaan mutta jatkamme aina vain hullua kiipeämistä kohti huippua. Pena ja Jouko seuraavat vielä hetken mutta kääntyvät sitten takaisin tietä alaspäin välttääkseen rakan.

Tunturin aukealla laella on monen neliökilometrin laajuinen kivikkoalue, rakka, jossa ei kasva edes sammalta. Kiviä on kahvipannun kokoisista telkkarin kokoisiin, ne liikkuvat kun niille astuu ja kun kerran pilven sisällä ollaan, ne ovat märkiä ja niljakkaita. Tällaisessa me yritämme juosta kilometrin verran, kunnes pääsemme alueelle, jolla on kasvillisuutta. Ihme, että selvisimme siitä loukkaantumatta, aikaa ja voimia kului kuitenkin hukkaan. Sitten rinnettä alas kohti tunturia kiertävää polkua, jonka lähellä rastikin on. Uusi, karttaan merkitsemätön tieura houkuttelee meitä hieman liikaa vasemmalle. Kun tulemme polulle, arvioimme kuitenkin olevamme rastin länsipuolella. Lähdemme siis täyttä vauhtia polkua itään, emme edes ryhdy mittaamaan matkaa, koska rastin kohdalla on polussa jyrkkä mutka ylämäkeen, jossa osaisimme kyllä pysähtyä.

Kohta näemme edesämme Pekan ja Väiskin selät mutta samassa he kääntyvät pois polulta pohjoiseen, vaika rasti on polun eteläpuolella! Ihmettelemme sitä suuresti mutta päässämme on yhä sumua emmekä tajua, että heidän on täytynyt jo käydä rastilla, ja meidän pitäisi kääntyä takaisin. Jatkamme kovaa vauhtia loivaan alamäkeen, joka tuntuu huolestuttavan pitkältä, sitäpaitsi tässä ei pitäisi edes olla alamäkeä. Emme kuitenkaan keksi mikä on vialla, jatkamme aina vaan. Lopulta tulemme sorakuopalle; tästä emme kyllä liiku, ennenkuin löydämme itsemme kartalta. Ja kun sijaintimme tajuan, vastoin tapojani kiroan raskaasti. Olemme menneet puolitoista kilometriä rastin ohi, kilpailussa on kaikki menetetty, kaikki harjoittelu on ollut turhaa. Juoksemme sisuuntuneina hyvää vauhtia polkua takaisin samat puolitoista kilometriä, nyt 65 metrin korkeuseron tuolla välillä huomaa selvemmin ja se rassaa alkumatkasta muutenkin tuhlattuja voimiani. Käymme rastilla ja juoksemme kolmannen kerran saman puolentoista kilometrin polun matkalla kolmosrastille.

Kolmosrastin jälkeen minua kohtaa uusi järkytys: ensimmäisen kilpailupäivän matka on vasta puolessa ja voimani alkavat nopeasti ehtyä. Ja vielä on kiivettävä uudestaan Levitunturin yli. Nelosrastia lähestyessämme Juha ja Sakke tulevat vastaamme, ovat jo menossa viitoselle, emme mene moikkaamaan, en ole oikein juttutuulella. Rasti löytyy helposti, on paljon muita sieltä tulijoita ja sinne menijöitä. Matka viitosrastille on tuskien taival, joudun kävelemään loivatkin ylämäet, Timppa menee edellä ja pitää suuntaa, kääntyy välillä odottamaan ja kannustaa; voin vain vastata tuskaisella irvistyksellä, olen ihan sippi! Nousu Levin huipulle on niillä eväillä hidasta. Nyt huippu on sadepilven sisällä, pilvessä sade piiskaa ja karttaa on puristettava kaikin voimi, ettei raju tuuli vie sitä. Ohuissa kilpailukamppeissa alkaa tulla kylmä. Sitten alamäki ja oikeaan suuntaan vievä tie armahtavat, muutama helpo rasti ja laskettelurinne alamäkeen; me jopa ohitimme joitakuita. Tunnen itseni enemmän kuolleeksi kuin eläväksi mutta kun loppuviitoituksella naisten sarjan kakkospari ohittaa meidät, löytyy jostain vielä pilkahdus sisua ja ohitamme ne takaisin.

Maalissa olimme neljä minuuttia Juhalle ja Sakelle hävinneinä. He suunnistivat juuri sitä reittiä, jota mekin olisimme menneet, jos olisimme osanneet ja niin he ansaitusti korjasivat päänahkamme talteen.

Varsinainen mestaruuskamppailu käytiin kuitenkin jo 15 minuuttia aikaisemmin kun Jouko ja Pena alas laskettelurinnettä hurjasti juosten ohittivat ties kuinka monennen kerran Pekan ja Väiskin; malissa näillä pareilla oli eroa puolilsen minuuttia. Väiski ei ollut sisäistänyt puheita huviretkestä, vaan oli katkera kun Pekka käveli kaikki ylämäet ja naiset painoivat ohi. Pekka ei päässyt yhtään suunnistamaan ja oli tietysti kiusaantunut riippakiven roolistaan.

Niinpä sitten illalla teimme parien uusjaon: toisena päivänä Timppa ja Väiski lähtisivät parina ja minä ja Pekka, joiden kilpailuinnostus ja voimat olivat huvenneet ensimmäisenä päivänä, muodostaisimme toisen parin.

Niinpä Luupparien tunturisuunnistusmestaruuden suhteen jäivät voimaan
ensimmäisen päivän tulokset:

1. P. Jämsen - J. Loikkanen	2.07.57
2. P. Auvinen - V. Nurvo	2.08.25
3. J. Metso - S. Kauhanen	2.23.49
4. T. Nupponen - T. Toikka	2.27.53

Mestarien valmistautumien toiseen päivään oli peräti eriskummallinen: illalla he keittivät ja tankkasivat hernekeittoa, yöllisen kapakkakierroksen jälkeen he keittivät ja ahmivat sitä lisää klo 4 aamuyöstä. Omaperäinen tankkaus ei kuitenkaan koitunut heidän kohtalokseen, vaan se pieni vihlaisu, joka oli tuntunut Joukon polvessa hurjassa loppukirissä alas laskettelurinnettä.

Toinen päivä

Toinen kilpailupäivä valkeni koleana (+6) mutta poutaisena. Lähtö tapahtui siinä järjestksessä ja niillä aikaväleillä, kuin ensimmäisenä päivänä oli tultu maaliin. Kilpailumaastona oli tällä kertaa Levin vierressä kohoava Kätkätunturi.

Minä ja Pekka lähdimme puoli minuuttia Juukon ja Penan jälkeen ja vaikka heidän odotettiin kilpailevan palkintosijoista ja me taas olimme retkeilymielessä liikkeellä, ihmeeksemme saavutimme heidät helposti ja etenimme tasatahtiin ykkösrastille. Jouko valitti hieman polveaan ja näyttikin hieman vaivaiselta. Ykkösrastin jälkeen emme heitä enää nähneet. Jouko jatkoi sisukkaasti kakkosrastille mutta siellä hänen oli pakko keskeyttää ja kävellä Penan kanssa hiljakseen takaisin kämpille. Meillä taas suunnistus ja reitinvalinta 2- ja 3-rasteille meni niin hyvin, että jopa tavoitimme edellä lähteneitä, vaikka vauhtimme oli peräti leppoisaa. Kolmosrastilta palatessamme vastaan tulivat jo hurjaa vauhtia meitä 20 minuuttia myöhemmin lähteneet Timo ja Väiski. Nelosrastille mennessä teimme tahallamme suuren kierroksen ylämäkiä vältellen. Lopulta kuitenkin oli pakko nousta Kätkätunturin yli. Teimme sen rauhallisesti kävellen, pysähtyen välillä katselemaan maisemia. Rasti löytyi helposti; sitten juoksimme viistoon alas tunturilta, poimimme viimeisen rastin ja enimmäkseen kävelimme hankalaan rinteeseen vedetyn lähes 2 km:n pituisen maaliviitoituksen.

Loppumatkasta Timo uupui pahoin Väiskin kyydissä; silti he voittivat toisen päivän tuloksissa sarjan toiseksi parasta paria 6 minuuttia.

Toisen päivän "Kätkätunturi Cupin" tulokset:

1. T. Nupponen - V. Nurvo 	1.36.35
2. P. Auvinen - T. Toikka	2.15.39
3. J. Metso - S. Kauhanen	2.17.44
   P. Jämsen - J. Loikkanen	Keskeytys

Maanantai-aamuna olimme taas Helsigissä, pirteässä työkunnossa. Tosin käveleminen ei alkuviikosta kaikkilla sujunut aivan kivuttomasti.