Mattimeikäläiset metsässä.

Juoksija-lehden julkaisemia tarinoita Luupparien seikkailuista metsässä.

Toimittajan mietteitä suunnistuksesta:
Suunnistuskilpailu voi olla kuin elämä pienoiskoossa. Kaikki tietävät, että määrättyjen rastien kautta kulkee kaikkien kunnollisten ihmisten tie, mutta kukapa sitä viitsisi aina suorinta reittiä valita. Paljon jännittävämpää on välillä vähän harhailla, kusettaa parhaita ystäviään, tai luikahtaa piiloon ovelien vippaajien lähestyessä. Ystäviä saa sen sijaan itse käyttää hyväkseen minkä ehtii, kun on pulassa... Usein näkee matkan varrella, miten ystävät painaltavat ”aivan omituiseen suuntaan” - ja vasta myöhemmin paljastuu kenen suunta se vasta omituinen olikin.

Joskus joutuu rämpimään sellaisessa suossa, ettei etenemisestä tule enää mitään. Voimat loppuvat, usko on mennä. Ja kaikkein pahinta on, että sekä maailma että mies ovat täysin sekaisin. Ei tiedä enää missä on etelä, missä pohjoinen. Hortoilun saa hallintaan vain nollaamalla tuon kaiken, palaamalla elämän kiintopisteiden luo. Ottamaan uudellen suunnan kohden rasteja, joilla muut ovat jo aikaa sitten käyneet. Maalissa joutuu onnittelemaan itseään parempia. Mutta myös horhoilussa on hohtonsa. Monesta ne ovat jopa elämän suola.

Me olemme Juoksija-lehdessä kertoneet suunnistuksen huipputason kysymyksistä, ihannekartoista, ihanneradoista, ihannemaastoista ja harjoitteluohjelmista. On paikallaan selostaa myös niitä kokemuksia, jotka ovat tuttuja kaikille tavallisille suunnistajille. Tuomo Toikka selostaa omia ja ystäviensä toilailuja Helsingin lähiympäristön maastoissa.

Teksit Tuomo Toikka

Osa I: Päänahan metsästäjät

Solvalla, heinäkuun viimeinen päivä. Ja juuri sellainen helle, jota me suomalaiset olemme odottaneet ja toivoneet kaksi viimeistä vuotta. Minä ja Sakke nauramme ulos työtoverimme Juhan järkevän ajatuksen lähteä 4,6 km:n lenkille, kaikki vaan seiskalle ja päänahat jakoon!

Tuntematon kilpakumppani valittelee olevansa väsynyt jo ennen lähtöä. Selitän hänelle, että täytyy ajatella positiivisesti: vastustajat epäilemättä läkähtyisivät tässä helteessä! Ajatus lohduttaa miestä suuresti.

Tavoitan minuuttia aikaisemmin lähteneen Saken kakkosrastilla. Hän kertoo kaatuneensa alkumatkasta ja loukkaantuneensa verisesti. Onneksi olkoon, kommentoin minä ja siitä Sakke vasta verisesti loukkaantuukin.

Kolmosrasti löytyy hyvin, mutta matkalla nelosrastille huomaan uskomattoman seikan: kartta on pudonnut muovikotelostaan! No juostuani 150 metriä takaisinpäin tulee Sakke vastaan ja kertoo, että se kartta on tuolla rinteessä. Hän on nostanut sen näkyvälle paikalle. Ja lisää, että jos olisi tiennyt sen olevan minun, hän olisi päinvastoin piilottanut sen kunnolla.

Saan Saken pian uudelleen kiinni, mutta nelosrasti näyttää pahalta ja jättäydyn tekemään suunnitelmaa sen löytämiseksi. Ajattelu ei johda valitettavasti mihinkään tulokseen. Edessä on kaksi 50 metrin korkuista mäkeä, joista toiselle kaikesta huolimatta kiipeän, mutta ...

Viikko sitten sama seura oli järjestänyt kisan Pirttimäessä, jossa kaikki rastit oli häpeämättömästi piilotettu. Saman kuusen juurella, jossa rasti oli, oli usein myös se pieni kivi tai kissankorkuinen kumpare, jonka piti olla rastin maamerkkinä. Joku oli tietysti käynyt haukkumassa järjestäjät, ja tällä kertaa rastit olivat tosi korkealla. Nelosrasti oli ”puun latvassa” - ja enhän minä sitä sieltä huomannut! Minuun iski vakaumus, että olinkin mennyt liian kauas, kolmannelle mäelle, ja niin lähdin takaisinpäin. Laskeuduin jorpakkoon ja kiipesin kynsi-hammas-menetelmällä edelliselle (!) mäelle. Tutkittuani sitä aikani olin suossa. Koska oikealla mäellä ei ollut suota, oli pakko uskoa, että olin mäellä nro 1. Kolmannen kerran laaksoon ja mäelle nro 2, josta rasti vihdoin löytyi, mutta minäkin aloin olla jo kypsä.

Matkalla viitosrastille ohitin Juhan, joka oli menossa ”kummalliseen suuntaan”. Minä olin menossa ”aivan oikeaan suuntaan”, mutta pikku ongelma: en taaskaan tiennyt missä ollaan!

Ennen kuin se minulle selvisi, oli Juha jo käynyt rastilla, jota minä puolestani lähestyin ”kummallisesta suunnasta”. Kuutosrastille mennessä taas ohitin Juhan, joka arveli ettei hänen vartalonsa oikein soveltunut tähän lajiin. Minä taas arvelin, ettei minun pääni soveltunut tähän lajiin.

Kuutosrasti löytyi hyvin. Seuraava välitavoite oli Hauklampi suoraan pohjoisessa. Matkalla sinne ei maasto oikein tuntunut vastaavan karttaa, vettä alkoi näkyä puiden välistä. Odotin jännityksellä onkohan se Hauklampi. Täytyyhän sen olla! No ei, se oli Kolmperä, joka sijaitsee Hauklammesta puoli kilometriä länteen!

Kun vihdoin Saavuin seiskalle , Juha oli jo siellä. Hän ilahtui silminnähden jälleennäkemisestä. ”Kah, mitäpä etelän mies”. Niinpä taas ohitin Juhan, ties monennenko kerran tämän tarinan aikana. Nyt olivat Juhan voimat jo lopussa. Hän hoippui loppumatkan taistellen pahoinvointia vastaan. Et itsekään olisi ollut kovin pirteässä kunnossa, jos olisit ollut Juhan tapaan suunnistamassa kolmantena hellepäivänä peräkkäin.

Lähestyessäni yhdeksättä rastia tapasin Saken! Oli minun vuoroni ilahtua jälleennäkemisestä. Olin luullut, että hän oli jo maalissa. Olin ehtinyt katkerasti katua, etten iskeytynyt Saken peesiin jo kakkosrastilla. Mitä synkkiä vastoinkäymisiä olisinkaan välttänyt!

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Nyt ainakin peesaisin Sakkea ja korjaisin sen päänahan minuutin erolla, koska olin sen verran myöhemmin lähtenyt. Mutta jonain päivinä ei kertakaikkiaan mikään onnistu. Nyt oli nimittäin vuorostaan Sakelta palo hukassa! Kuinka voi peesata miestä, jolla ei ole aavistustakaan, missä ollaan ja minnepäin kannattaisi lähteä.

Niin sain suunnistaa itse loppuun saakka. Säilytin päänahkani 1,36 minuutin erolla.

Viimeinen rasti oli vain 20 metrin päässä maalista, mutta kun olimme vihdoin tottuneet, että rastiliput ovat korkealla puussa, sadistiset järjestäjät olivat piilottaneet sen pienen kuopan kohdalle, josta sitä ei nähnyt, ellei sattumalta pudonnut sinne.

Osa II: Luukki 7.10.91

Luuppareiden avoimet yömestaruuskisat.
Luukki, pimeä syksyilta. Eka rasti 250 metrin päässä. Päätän järjestää vähän hajontaa. Lähden kovaa liikkeelle ja valitsen reitin, jota muut eivät todennäköisesti käyttäisi. Hajonta onnistukin täydellisesti. Kun 26 minuutin kuluttua lopulta löydän rastin, ovat Sakke ja Juha jo kilometrien päässä.

Tunnen itseni kovin yksinäiseksi ja lisäksi minulla on paha aavistus, että olen juuri poistunut mestariehdokkaiden joukosta. Toiselle rastille mennessä valitsen välitavoitteekseni suon, jolla on iso kivi. Parin minuutin kuluttua tulenkin kivelle, mutta se ei olekaan välitavoitteeni, vaan rastikivi. ”Hyvin” menee...

Kolmas rasti löytyy helposti. Neljättä lähestyn Myllyjärven rantaa pitkin. Rastin lähellä tapaan Juhan, joka tutkiin pahantuulisena rastirenkaan keskellä olevaa jyrkännettä. ”Tuo se on, ihan varmasti - mutta rastia ei ole. Hän on ainakin 15 minuuttia tarkastellut jyrkännettä eri näkökulmista, hakenut välillä tieltä kiintopistettä ja tullut taas takaisin. Hän ei ikinä tullut lukeneeksi rastimääritettä ”nenä”. Löydän pian rastin ja pääsemme jatkamaan matkaa. Sakke oli pyyhkäissyt paikalle suoraan mäen yli ja kauhealla tuurilla osunut suoraan rastille. Tässä vaiheessa sillä on noin 20 minuutin johto.

Seuraavalla rastivälillä näemme silloin tällöin toisiamme Juhan kanssa, vaikka emme kuljekaan yhtä matkaa. Pienen koukkauksen jälkeen löydän rastin, ja myös Juha ilmestyy paikalle. Rastissa ei näy Saken nimikirjaimia. Onko Sakke joutunut hukkaan vai ryhtynyt keräämän leimoja kilpailukorttiin?

Molempia, sillä Sakke on tällä rastilla harhaillessaan menettänyt suurimman osan etumatkastaan. Hän on yhä uudestaan hakenut suuntaa kalionenältä, joka ei sattunut olemaan se nenä, joksi Sakke sitä luuli.

Seuraava rasti on ennakolta ehkä radan vaikein. En näe enää Juhaa matkan varrella. Sitten ryhdyn tarkan suunnitelman mukaan lähestymään rastia. Mutta pimeässä kaikki on epämääräistä ja päädyn seisoman kalliolle, eikä rastia näy missään. Ei taaskaan onnistunut. Olen taas hukassa ties missä.

Vähän alempana liikkuu toinen otsalamppu, lähden ajankulukseni haastelemaan sen omistaja kanssa. Mutta kun olen ehtinyt ottamaan vain muutaman askeleen, niin siinä rasti onkin. Leimaan ja häivyn vaivihkaa paikalta. Toinen valopää (Juha) on onneksi häipynyt paikalta, eikä näe leimaamistani.

Seuraava rasti näyttää liian helpolta, mutta sen tunnus on 13. Se ei tiedä hyvää Sakelle, jonka seuraan minulla on vihdoin kunnia liittyä. Jyrkänne on kuitenkin kauempana tieltä kuin kartasta luulisi, eikä tien vierellä olevista kivistä tahdo saada selvää. Sakke löytää rastin ensin ja lähtee paikalta 50 metrin etumatkan turvin. Hän suuntaa kaakkoon kierteeseen idässä olevan suon eteläpuolelta. Minä lähden suoraan itään tarkoituksena mennä suoraan suon poikki.

Mutta suo onkin muuttunut ylipääsemättömäksi. Seison polvia myöten mustassa vedessä enkä uskalla lähteä yli. En tajua, että suo on koko pituudeltaan ylipääsemätön, vaan juoksen 20 metriä kerrallaan etelään kuusikossa ja tulen taas seisomaan suon reunaan. Katselen, löytyisikö puunrunkoa, jonka voisi raahata vetelimpään kohtaan - ei löydy. Välillä kurotan jalkani veteen. Se uppoaa koko reiden pituudelta, ei pohjaa tunnu. Tosin parin päivän kuluttua Pena ja Jouko todistivat, ettei se mikään ylipääsemätön paikka ollut ja uivat yli.

Lopulta tulen suon eteläpäähän ja pääsen eteenpäin, mutta Saken valot ovat kadonneet jo monta minuuttia sitten suon taakseen.

Etenen suunnitelmallisesti rastille ja löydän sen heti, mutta siellä on jo Saken nimikirjaimet. En ollut rastia lähestyessäni nähnyt Saken valoja, ja koska jäljellä oleva rasti on pelkkä muodollisuus, tajuan hävinneeni pelin lopullisesti.

Tulen loppumatkan kuin myrskytuuli ja paha uni, mutta Sakke on jo turvassa maalissa ja voin vain onnitella häntä hyvästä suorituksesta. Eroa meillä oli minuutti ja 15 sekuntia.

Varttitunnin kuluttua Juhakin saapuu hyvää vauhtia. Hän on löytänyt hyvin rastin 13, mutta sitten seonnut lopullisesti. Hän juoksi ensin rastin vieressä kulkeva tietä muutamia satoja metrejä etelän, kunnes hänelle johtui mieleen, ettei hänen pitänyt lainkaan tähän suuntaan mennä. Sitten hän palasi rastin luo ja juoksi tietä muutamia satoja metrejä pohjoiseen, kunnes hänelle johtui mieleen, ettei ollut siihenkään suuntaan matkalla. Vielä kerran hän palasi rastille ja onnistui vihdoin lähtemään polkua kaakkoon niin kuin pitikin.

Katoavaista on mainen kunnia, joutui tällä kerralla kokemaan myös entinen mestari Ikosen Jussi. Onneksi oolkoon Eikalle, joka korjasi talteen koko porukan päänahat. Vuoden päästä taas katsotaan kenelle ne kuuluvat. Mitta ellei kansainvälinen doping-toimikunta huomaa sitä ennen lisätä Gerovitalia kiellettyjen aineiden listalle, on Eikka varmaan silloinkin vaikeasti voitettavissa.