LUUPPARIEN JUKOLA -TARINA

Tuomo Toikka 15.05.1999

1. Ennen Jukolaa

Tarina alkaa vuonna 1971. Silloin Jukolan voitti Helsingin Suunnistajat. Voittajajoukkueen viestiä vei vuorollaan nuori ja lupaava Vesa Turku. Vuoden 1972 tammikuussa hän aloitti työt Posti- ja Lennätinhallituksen Tietokonetoimistossa. 1970-luvulta lähtien oli Tietokonetoimistossa Tapana järjestää vähintään kerran vuodessa liikuntailtapäivä Pirttimäen ulkoilumajalla. Sen Yhteydessä Vesku järjesti suunnistuskilpailuja, joissa lajiin aikojen kuluessa tutustui suuri joukko ATK-henkilöitä, ja himoitun Pääsuunnistelijan tittelin voittaminen oli useimpien nykyluuppa- reidenkin ensimmäinen huomattava saavutus tässä lajissa. Luupparit-seura perustettiin vuonna 1975. Sen päälajit olivat lentopallo ja koripallo, vähän myöhemmin sähly, eikä kukaan tuolloin tullut ajatelleeksi, että Luuppareilla olisi joskus jotain tekemistä suunnistuksen kanssa. Vesku itse harjoitteli määrätietoisesti mielessään eräitten maajoukkueeseen tähtäävien kavereiden päänahka, mutta aivan huipulle hän ei koskaan päässyt. Täytettyään 40 vuotta hän alkoi kutsua itseään Helsingin piirin vanhimmaksi nuoreksi lupaukseksi. Vesku siirtyi jo 1970-luvun lopulla Tietotehtaalle. Minä jatkoin Pirttimäen ravien suunnistusperinnettä, mutta myös Jouko Taskinen ja Juha Metso. 1970- ja 1980-luvuilla oli vuoden päätapahtuma Postin valtakunnallinen suunnistusmestaruus- kilpailu, ja järjestettiin myös Postin Helsingin piirin mestaruuskilpailuja. Vesku tietysti oli moninkertainen Postilaitoksen mestari. Hänen lisäkseen muita 70-luvun suunnistajia, jotka ainakin kerran osallistuivat valtakunnalliseen mestaruuskilpailuun, olivat Timo Malin, Tuomo Toikka, Hannu Redsven, Heikki Lahikainen ja Simo Helkkula. Näistä viimeksimainitusta tuli myöhemmin täysiverinen kilpasuunnistaja. Iltarasteilla kävivät säännöllisesti Jouko Taskinen ja Timo Oikari.

1980-luvun puolivälissä silloiseen Posti-Telen ATK-keskukseen tuli töihin Pihkaniskojen suunnistusvalmentaja Eino Laine. Hän osallistui niihin aikoihin toistuvasti Kalevan Kierrokseen ja oli tietysti suunnistajana meihin muihin nähden ylivoimainen.

2 Harjoittelu ensimmäiseen Jukolaan

Sitten vuonna 1989 kahvipöytäkeskusteluissa syntyi merkillinen idea: Eikka ryhtyisi valmentamaan joukkiota myöhempään keski-ikään ehtineitä ATK-henkilöitä tavoitteena osallistua seuraavan vuoden Jukolan viestiin ja päästä siitä hyväksytysti läpi. Kun kuulin ideasta, en pitänyt sitä lainkaan hyvänä, mutta jos muut olivat tarpeeksi hulluja ryhtyäkseen moiseen, niin kyllä minäkin sitten. Tietämättömänä yhteislähdön olemassaolosta toin samalla julki ennustuksen: Meistä tulisi Jukolan historian ensimmäinen joukkue, jonka yöosuudet jakaantuisivat kahdelle eri yölle. Projektiin kutsuttiin mukaan Autoteknisen toimiston ATK-päällikkö Pekka Auvinen ja Imatran Telen Timo Leppänen. Varsinaisesta ATK-keskuksesta olivat siis mukana Pentti Jämsen, Sakari Kauhanen, Juha Ikonen, Tuomo Toikka , Eikka Laine, Hannu Lakio ja Jaana Rantala. Eikka organisoi projektin tehokkaasti: Oli projektipäällikkö, tulospalvelun hoitaja, kilpailuihin ilmoittaja sekä kuljetus- ja majoitusvastaava. Viimeksimainittua lukuunottamatta samat virat on täytetty siitä alkaen joka vuosi. Niin sitten Eikka aloitti valmennuksen, joka tapahtui paljolti Iltarastien yhteydessä.

Aluksi minua ajateltiin viestin aloittajaksi. Pääsin kokeilemaan aloitusosuutta, kun osallistuimme harjoitusmielessä Helsingin piirin viestisuunnistusmestaruuskilpailuun. Pysyin kyllä juoksemalla muiden aloittajien joukossa, mutta silloin en lainkaan tiennyt missä mennään, kun en ehtinyt katsoa karttaa. Niinpä pysähdyin katsomaan karttaa, mutta ennenkuin sain siitä mitään tolkkua, oli koko lauma jo tömistänyt taivaanrannan taakse. Siitä tietysti hätäännyin ja jouduin hukkaan jo ennen ensimmäistä rastia. Siitä viestististä ei kertynyt joukkueellemme kunniaa eikä mainetta. Pena, joka joutui yhdessä Eikan kanssa yhteislähtöön, sai kyllä yli kaksi tuntia henkilö- kohtaista suunnistusvalmennusta kulkiessaan Eikan kanssa yhtä matkaa.

Myös yösuunnistusta oli alettava harjoitella. Eikka kävi kerran pimeässä metsässä Ikosen Jussin kanssa; minä kävin toisena iltana Auvisen Pekan kanssa. Muistan vielä, kuinka jännää se oli, ja kuinka lämmitti mieltä tavata toinen otsalampun kantaja pitkän pimeässä harhailun jälkeen.

Talvella Eikka piti meille puistosuunnistusluonteisia talviharjoituksia, joissa etsittiin yhteis- lähdöllä pieniä harmaita lappuja oikeiden suunnistusrastien sijasta. Se oli tavallaan hauskaa, ja siitä muodostui perinne, joka on jatkunut nyt kymmenen vuotta.

Keväällä -90 osallistuimme kortteliviesteihin saadaksemme viestisuunnistuskokemusta, mutta myös Kevätyön viestiin Naantalin lähellä. Joukkueeseen kuuluivat Tapani Lindfors, Juha Ikonen, Tuomo Toikka ja Eino Laine. Ammattilaisvahvistuksemme T.Lindfors toi viestin ensimmäiseltä osuudelta vaihtoon vajaat 10 minuuttia kärjestä jäljessä. Sitten metsään lähti Jussi, ja minä aloin odotella vuoroani. Mutta tunnit kuluivat, kylmäkin tuli, Jussi vaan ei koskaan tullut takaisin. Minä ja Eikka jouduimme siis molemmat yhteislähtöön. Palattuamme metsästä tapasimme Jussin nukkumasta autossa. Hän tsemppasi 2½ tuntia tiheiköissä, mudassa ja louhikoissa kunnes akku kului tyhjäksi ja esirippu laskeutui: Jussi oli yksin pimeässä metsässä hyvin kaukana kotoa. Jotenkin hän aikanaan pääsi sieltä pois , mutta sai vielä autossa pahoja jalkakramppeja uupumuksesta. Ajattelin silloin, että tuo mies ei kyllä mene enää lähellekään metsää ainakaan pimeällä. Siinä olin taas väärässä, sillä samana syksynä Jussi voitti Luupparien ensimmäisen yösuunnistus- mestaruuden Luukissa.

Sitten meille selvisi pari ikävää osanottoa koskevaa sääntöä: Naisilta oli ehdottomasti pääsy kielletty veljesten joukkoon, ja niin Jaana oli kisasta ulkona. Työpaikkajoukkueita ei myöskään hyväksytty, vain oikeat suunnistusseurat saivat osallistua. Ensimmäinen ajatus oli perustaa kertakäyttöluonteinen paperiseura tarkoitusta varten, mutta huomasimme, että meillähän oli urheiluseura valmiina, piti vain ilmoittaa Luupparit Suunnistusliiton jäseneksi.

Alkuperäisestä joukkueesta karsiutui Hannu Lakio, jonka liian vähiin harjoitustuloksiin sisältyi liian paljon keskeytyksiä. Mutta joukkueeseen liittyi keväällä uusi veljes, jota ei alunperin oltu huomattu ajatella: Juha Metso. Hän ei ollut edelliskesän harjoituksissa mukana, ja tyytyi ensimmäisessä Jukolassa huoltajan ja varamiehen rooliin.

3. Ensimmäinen Jukola

Vuoden 1990 Jukolan viesti järjestettiin Juvalla. Se oli ainoa kerta, kun luupparit matkasivat Jukolaan omalla kisabussilla; työnantaja kustansi.

Ensimmäiselle osuudelle starttasi Timo Leppänen, kilpasuunnistaja, jolla ei kuitenkaan ollut pimeäsuunnistuskokemusta. Mutta ei pimeä ehtinyt kunnolla tullakaan, kun Timo jo toi viestin vaihtoon loistavalla sijaluvulla; valitettavasti Juvan tuloksista ei ole säilynyt doku- menttia. Kuuluttajakin joka tapauksessa ihmetteli: "Mikä ihmeen Luupparit"? Eikka pääsi toiselle osuudelle todella kovan porukan kyytiin. Mutta hän ei ollut enää takavuosien kunnossa, eikä voinut mitenkään säilyttää loistavaa sijoitusta. Kaikkensa hän antoi, ja teki loppuyön kuolemaa seurateltassa. Kolmannelle osuudelle lähti Juha Ikonen, joka heti osoittautui tosipaikassa paremmaksi kuin harjoituksissa. Hän tuli metsästä yllättävän nopeasti ja joutui odottelemaan minua vaihtopuomilla minuutin verran. Minä olin saanut pisimmän osuuden, ja kun en vielä ymmärtänyt, miten uria ja letkoja voi hyödyntää,vaan tein omaa huolellista suunnistustyötäni, aikaakin vierähti jotain 2.40 . Pekka hoiti viidennen osuuden, ja kaksi viimeistä viestinviejää joutuivatkin sitten yhteis- lähtöön: Nämä olivat Sakke ja Pena. Pena loukkasi matkalla nilkkansa, mutta keskeytys ei tullut mieleenkään. Yksi Luupparien menestyksen salaisuuksista on periaate: Se, joka keskeyttää tai aiheuttaa joukkueen hylkäämisen, kävelee kotiin.

Niinpä kaikki toivat vuorollaan viestin perille, ja maalissa kuvattiin videolle ja korkattiin shamppanjapulloja. Loppusijoitus lienee ollut vähän tuhannen paremmalla puolella. Vielä on mainittava Luuppareiden mainio viiri, jonka pyörivät värivalot herättivät ansaittua huomiota Jukolan yössä.

4. Muuta toimintaa

Syksyllä -90 järjestettiin ensimmäiset Luupparien yösuunnistuskisat, joista myös on muodostunut vahva perinne. Ne ovat monella tavalla erilaiset kuin kaikki muut suunnistus- kilpailut: On yhteislähdöt, jotka tapahtuvat useina eri iltoina.Näin voidaan käyttää samoja lamppuja, ja hävinneet voivat syyttää muita huonompia sääolosuhteita. Reitti on päivä- suunnistukseen suunniteltu - ei heijastimia rasteilla. Kaiken kukkuraksi rasteilla ei leimata kilpailukorttia, vaan rastilippu. Itsepalvelu ajanotossa sitten vielä. Luupparit lienee maailman ainoa suunnistusseura, jossa yömestaruuskisan osanottoprosentti saattaa ylittää 100 %. Jussi siis voitti ensimmäisen yömestaruuden , ja Eikka vuonna 1991 toisen. Tämä jäi ehkä Eikan viimeiseksi, vaan ei vähäisimmäksi suunnistusvoitoksi, sillä hänen terveytensä heikkeni nopeasti, ja parin vuoden päästä hän joutui jäämään sairaseläkkeelle. Eläkepäivillä hän on saanut iloita lastensa urheilusaavutuksista. Salibandyn Suomen mestari ja maajoukkuehyökkääjä Raine Laine on Eikan poika, ja uransa alkutaipaleella hänet nähtiin pari kertaa myös Luupparien sählyharjoituksissa. Kuntosuunnistajien sekoilut Nuuksion pimeydessä synnyttivät lähtemättömiä muistoja ja huvittavia tarinoita, joista pari julkaistiin aikanaan Juoksija-lehdessäkin.

Pekka ja minä olemme edustaneet koko 90-luvun Luuppareita piirin yömestaruuskisoissa, ja Jussikin on ollut pari kertaa mukana. Monesti olemme pimeän turvin onnistuneet yllättämään jonkun oikean suunnistajan ja olleet siitä kovin iloisia. Vuotta 1991 varten harjoiteltiin entistä kovemmin, sillä Eikka aikoi tutustuttaa meidät Jukolan lisäksi tunturisuunnistukseen. Ensimmäisen tunturisuunnistuksen Saariselällä voittivat Pentti Jämsen ja Jouko Loikkanen. Tästäkin muodostui perinne, joskaan ei aivan jokavuotinen. Luupparien kaikkien aikojen menestyksekkäin tunturisuunnistaja on Pena, neljä mestaruutta ja yksi hopea, hyvänä kakkosena Timo kolmella mestaruudella. Vuonna 1992 Levillä nähtiin joukkueen ammattilaisvahvistuksena Väiski Nurvo, joka kylläkin osoittautui porukkaamme vähän liian kovaksi. Oma lukunsa oli harjoitusmatka, joka tehtiin Viroon Saarenmaalle Aimo Päivökkeen ja hänen kaverinsa lentokoneilla.

5. Myöhemmät Jukolat

Vuonna 1991 Jukolan kylä nousi Lappajärvelle, Eikka jäi huoltajaksi, eikä Timo Leppästä enää saatu mukaan. Remmiin astuivat uudet miehet: Melkein kaikkien kestävyyslajien erikoismies Timo Nupponen on siitä lähtien ollut itseoikeutettu pisimmän osuuden viestinviejä. Edellisen vuoden huoltaja Juha Metso myös joutui tositoimiin. Värikkäiden vaiheiden jälkeen toi Timo komealla askeleella likomärissä lenkkitossuissaan viestin hyväksytysti maaliin sijaluvulla 1008.

Vuonna 1992 Virolahdella nostatti lähtörynnäkkö hellekauden johdosta sellaisen pölypilven, että kisa muistetaan Pöly-Jukolana. Aloittajamme Jussin pölystä musta naama ja kova vauhti antoi aihetta puheisiin kenialaisvahvistuksesta. Sijoitus 886. oli siihen astisista paras. Joukkueessa esiintyi tuolloin ainoan kerran Jouko Loikkanen, joka selvisi osuudestaan kunnialla, vaikka häntä harjoituksissa nähtiin huolestuttavan vähän.

Vuoden 1993 Jukola suunnistettiin Paimiossa, mutta tuloksia ei ole säilynyt.

Vuonna 1994 oli tavallista helpompi löytää vapaaehtoinen keskiyön osuudelle, sillä kisa käytiin Luostotunturin lähellä yöttömässä yössä. Joukkueessa esiintyi nyt uutena veljeksenä Juha Silmujärvi, joka sittemmin vielä lähdettyään Avancerista ja siirryttyään Tapanilan Tarmoon on käynyt talviharjoituksissamme ja yökisoissa, ja on aina oleva Luuppareihin verrattava henkilö. Sijoituksemme 735. oli taas uusi ennätys.

Vuoden 1995 Jukola suunnistettiin eksyttävässä Sipoon korvessa, ja kun etelässä oltiin, pimeääkin riitti pitkään. Kisa oli tuskien taival minulle ja Sakelle. Minä hoipuin keskiyön osuudella oksennellen migreeniä muistuttavan sairauskohtauksen tavoittamana. Myös Sakelle pitkä ja osittain pimeä kolmososuus oli liikaa, ja aikaa kului pitkälti yli kolme tuntia. Joukkueen sijoitus oli kuitenkin 790. ,joten helppoa ei ollut muillakaan.

1996 matkustettiin Rautavaaraan Pohjois-Savoon. Mukana oli Rautavaaran oma poika, Matti Kainulainen, joka ei kuitenkaan päässyt tositoimiin, vaan oli varamiehen ja alkuasukasoppaan roolissa. Nyt vuosien kokemus kantoi hedelmää, kaikki veljekset onnistuivat hienosti, ja tuloksena oli hämmästyttävä 597. sija joukkueella, johon ei kuulunut yhtään varsinaista kilpasuunnistajaa

1997 Jyväs-Jukolassa oli uutena miehenä Kari Nupponen, jolla veljensä Timon tavoin kuntoa riitti. Nyt vuorostaan kaikki viestinviejät ankkurina ollutta Timoa lukuuunottamatta eksyivät, ja niin kärsimme kirvelevän kolmen minuutin tappion firman toiselle joukkueelle, Tiedon Etsijöille. Sijoituksemme oli 832.

1998 Siuntiossa juostiin Juhla-Jukola, 50. Jukolan viesti kautta aikain. Nupposen veljekset olivat poissa, mutta uusi veljes Kimmo Keinänen on heidän veroisensa ylipitkien matkojen taittaja. Joukkue onnistui taas hienosti, erityisesti Juha Ikonen ja Pentti Jämsen tekivät Jukola-uransa parhaan suorituksen. Sijoitus oli erinomainen: 638.

6. Tulevaisuutta kohti

Nyt käymme kohti kymmenettä Jukolan viestiä; kyseessä on siis Luupparien juhla-Jukola. Joukkueessa tekee ensi-esiintymisensä Tiedon Etsijöiden kokoaja, Hannu Lehto . Jos veljestemme tukka harmaantuu ja harveneekin ja askel lyhenee, eikä kartastakaan enää paljon mitään näe, korvaa lisääntyvä kokemus hyvin nämä harmittavat takaiskut. Yhä on Eikka kisailussamme hengessä mukana, emmekä me ole unohtaneet Eikkaa. Jos nyt viisikymppinen edelleen kovassa iskussa oleva Vesa Turku olisi ollut käytettävissä joukkueemme ankkuriksi, olisi maailma tältä pieneltä osaltaan tullut täydelliseksi.

Kymmenen vuoden seikkailuista Jukolassa, Tuntureilla, Nuuksion yössä ja kuntorasteilla on syntynyt lukuisia tarinoita, joista edustavan valikoiman Sakari Kauhanen on koonnut ansiokkaasti laatimalleen Luupparien kotisivulle Internettiin: www.twistercom.fi/luupparit